tiistaina, tammikuuta 21, 2014

Snobi. Ai mää vai?

 


Tässä uusia kotiseutuja tutustellessa ja maistellessa on väkisinkin miettinyt omaa suhdettaan ruokaan, jälleen kerran. Erityisesti, että olenko kenties jonkinsortin ruokasnobi?

En suostu olemaan snobi. Mutta myönnän olevani laatutietoinen. Ja kyllä, asuin vajaa kymmenen edellistä vuotta pääkaupunkiseudulla, jossa on paljon ja monipuolista tarjontaa ruoka- ja ravintolaskenessä. (Kamala sana, tiedetään...) Rimaa ei toki laske myöskään oma koulutus ja työtausta, matkustelu ja kiinnostus aiheeseen. Jos minun pitää syödä, syön mieluummin hyvin tehtyä, maukasta ja terveellistä ruokaa kauniissa ympäristössä, hyvässä seurassa. Ainahan tätä ei voi toteuttaa, mutta pyrkimys on hyvä. Erityisesti tämä koskee ulkona syömistä, jolloin ruuasta tulee myös maksettua huomattavasti enemmän kuin kotioloissa.

Muutamia juttuja, joihin olen tässä viime aikoina törmännyt ja jotka ovat nostaneet verenpainettani ja laittaneet hieman pohtimaan asioita.

Pakastevihannesgate: En halua syödä pakastevihanneksia ravintolassa. En syö niitä kotonakaan kuin ihan äärimmäisessä hädässä ja väsymystilassa. Enkä mausta niitä grillimausteella. Sysisuomalaisen huoltsikan baarissa pystyn ne jotenkin nielemään, mutta en varsinaissuomalaisen pikkukaupungin teoriassa ihan ruokaravintolassa. Hinnoittelulla, saatavuudella tai hävikillä tätä on minulle turha yrittää selittää. Laiskuutta ja kunnianhimottomuutta, sanon minä. Mutta miksi ihmeessä niihin sitten vielä ravintoloissa törmää?

Kiinankaalisalaatti ja jäävuorisalaatti: Need to say more? Kiinankaali ei ole salaatti, vaikka meille syötettiinkin sitä ananaksen kera kilokaupalla koulussa 80-luvulla. Kuuman wokkipannun kautta kiepautettuna tai kimchissä, kyllä kiitos. Jäävuorisalaatti aka amerikansalaatti on kärsinyt inflaationsa lounas- ja henkilöstöravintoloiden salaattipöydissä. En enää vaan pysty tähän. Varsinkaan ravintolassa, jossa maksan à la carte-listan salaattiannoksesta 16,90 euroa. Tilannetta ei yhtään paranna teolliselta maistuva valmissalaattikastike tai muutama väsynyt appelsiinilohko lautasen reunalla hedelmiä markkeeraamassa.

Ja kerroinko mielipiteeni paikanpäällä henkilökunnalle? En, mutta en nyt kauheasti kiitellytkään. Mikä sitten lienee paras ja rakentavin viestintätapa tällaisten juttujen kohdalla? Äänestän jaloillani. Vai olenko ainoa, joka pahoittaa mielensä pakastevihanneksista ravintolassa?
 
Kaiken natinan jälkeen on pakko todeta, että onneksi kuitenkin suurin osa uusista ulkoruokintakokemuksista on ollut kivoja. Pävittelen niitä tännekin, kunhan henkinen verenpaineeni tasaantuu. ;)

Kuvan maisemat eivät liity pakastevihanneksiin, kiinankaaliin tai jenkkisalaattiin.