Kävimme muutama päivä sitten oikein tuolla isolla kirkolla ja päädyimme iltapalalle ex tempore-hengessä uudehkoon ravintola Sunniin, Senaatintorin laidalle. Ihan ummikkoina emme ravintolaan marssineet, vaan muistin hämärästi, että Sunnin viikonlopun brunssi on kerännyt blogistaniassa ihan positiivisia kommentteja.
Olimme liikkeellä melko myöhään ja halusimme vain hieman iltapalaa, joten päädyimme tilaamaan pääruoat ja lasilliset viiniä. Sunnin menu on mukavan napakka, joten valitsemiseen ei tarvinnut käyttää turhaa arpomisaikaa.
Miespuolinen taisi vetäistä annnoskateuden suhteen tällä kertaa meistä sen pidemmän tikun, vaikka kalan syöminen ravintolassa onkin pieni tietoinen riski. Yrttikuorrutettu lohimedaljonki hummerikastikkeella oli juurikin sitä miltä se kuulosti. Lisäkkeet oli pakko ottaa erilliseltä listalta (ks. edempänä), koska lautasella oli kala ja kastike, ei muuta.
Oma maissikana-annokseni oli suoraan sanottuna aika käsittämätön. Kanan lisäksi lautaselle oli aseteltu paistettua munakoisoa, joka sinänsä oli ihan ok, sekä puolitettu mozzarellapallo. Juusto oli rakenteeltaan tiivisrakenteista, jopa vähän purkkamaista. Valitettavasti se ei maistunut juuri yhtään miltään, mozzarella kun on hyvin mieto juusto ja varsinkin halvimmat versiot ovat suorastaan mauttomia. Ruokalistalla annokseen mainittiin kuuluvan myös sitruunavoi, mutta en minä sitä oikein mistään bongannut. Ehkä en vain tajunnut. Suolaa oli mukana ihan reilusti, sen huomasin yölläkin, kun oli pakko nousta juomaan.
Pisti hieman kyllä miettimään, mitä ihmettä annoksen suunnittelussa oli ajateltu tai tavoiteltu. Kaikki maut olivat hyvin mietoja, suutuntuma pääasiassa pehmeää, jopa mössömäistä ja annoksen väritkin olivat hyvin valjut.
Mietin siinä syödessäni, mainitsenko asiasta tarjoilijalle vai syönkö ja olen hiljaa. Päädyin olemaan hiljaa, koska jos annos itsessään on kökkö, niin se on kökkö. Tarjoilija ei olisi siinä hetkessä voinut asialle juuri mitään, ja itsehän olin annoksen kuitenkin valinnut. Annos ei varmaan ollut mitenkään virheellisesti valmistettu, ainoastaan huonosti suunniteltu.
Pääruokien lisäkkeet myydään Sunnissa erikseen. Ruokalistalla pääruokien alla mainitaan lisäkkeet, à 3,50e, joista voi valita mieleisensä. Pelkkä pääruoka ilman varsinaista lisäkettä olisi voinut minulle riittääkin, mutta koska listan puolesta oli aika vaikea päätellä, mitä annos sisältää niin päädyin tilaamaan lisukkeen. Lisukkeiden hinnoittelu erikseen on mielestäni keinotekoinen tapa saada pääruoat näyttämään hieman edullisemmilta. Jotenkin siitä jäi jopa hieman asiakkaan aliarvioimisen maku. Miespuolisen pääruoka todella kaipasi lisukkeen ja omaanikin sen tilasin, koska halusin jotain kasviksia. Cole slaw-salaatti sekä Miespuolisen lohkoperunta olivat hyvää perustasoa.
Senaatintorin kauniiden iltanäkymien lisäksi talon leivät taisivat olla tällä kertaa sitä parasta antia. Tosin pinaattileipä oli aika ihmeellinen. Miksi ihmeessä se pinaatti oli mätetty siihen leivän päälle? Lopputulos oli lähinnä ihmeellinen kostea kasa ja sormetkin sottaantuivat.
Nyt kun olen natisemisen alkuun päässyt, niin jatkan vielä vähän. Bistromeininkihän on nykyisin tosi trendikästä, joten unohdetaan pöytäliinat. Ok, sopii minulle. Mutta saisinko sitten leipälautasen? Tumma pöytäpinta ja leipä aiheuttavat hillittömän sotkun ja asiakas tuntee itsensä todelliseksi possuksi, vaikka hän vain syö leipää. Tämä pätee muuten aika moneen muuhunkin paikkaan eikä vain Sunniin.
Viimeinen niitti minun arkkuuni taisi olla taas se suomalaisten ravintoloiden päätösnumeroiden klassikko: Lasku. Sitä sai odotella piiiitkän tovin. Mikä kumma siinä on, että se laskun saaminen on niin pirun hankalaa? Ihan sama, oletko Rossossa vai misukkamestassa?
Ugh. Nyt en sano yhtään enempää. Saa olla eri mieltä!
P.S. Ehkä annan Sunnille vielä toisen tilaisuuden ja menen testaamaan brunssin joku viikonloppu.